Koen depersonalisaatiota nykyään melko harvoin, mutta nämä tilat ovat olleet taas lisääntymään päin sen jälkeen kun palasin pitkästä aikaa traumaa käsittelevien kirjojen pariin. Lainaan tähän otteen päiväkirjastani (toukokuulta):
"Vuoden ensimmäiset hellepäivät kylvettävät kaupunkia. Kadut täyttyvät lyhyistä sifonkisista hellemekoista, jotka paljastavat talven kalventamat sääret ja tatuointien läikittämät käsivarret. Ilma on täynnä jotakin kasveista irtoavaa valkeaa höytyä. Se leijailee kaikkialla, kasautuu kuoppiin ja pieniin esteisiin ja saa toisten silmät punertamaan ja kutiamaan sietämättömästi. "Tekisi mieli kaivaa ne irti haarukalla", joku kuvaili facebookissa. Muistan saman tunteen lapsuudestani, mutta nyt leijailevat höytyset ovat mielenkiintoisia ja kauniita ja ne tuntuvat tuovan mukanaan maisemaan jotain sadunomaista. Auringon valo heijastuu jokaisesta pinnasta ja tekee kaikesta jotenkin luonnottoman paljasta ja kirkasta. On niin paljon nähtävää, että on mahdollista panna merkille vain muutama yksityiskohta sieltä täältä kapeiksi pusertuneiden silmäluomien lävitse. Minä kuljen kadulla ilman lämmöstä huumaantuneena ja hymyilen kuin vajaamielinen. Pian olen läkähtyä, toppi liimaantuu vatsaani ja läähätän kuin paksuturkkiset koirat, jotka astelevat kadun reunaa hitaasti. Ostan kojusta muovimukillisen kädenlämpöistä vettä ja vielä yhden kirjan ennen kuin pakenen viileään asuntoon ja lysähdän sänkyyn puolittain miehen päälle.
Illan saapuessa istun linja-autossa matkalla puistosta kotiin ja yhtäkkiä huomaan olevani kuin vieraana jonkun toisen ruumiissa. Näen maailman *****n silmäparin lävitse, mutta hän on aivan kuin kuka tahansa vieras matkustaja. Yhtä hyvin voisin katsella ympärilleni bussin toiselta puolelta ja huomata hänet (minut) penkilläni ja ohittaa näyn samanlaisella välinpitämättömyydellä kuin minkä tahansa näköpiiriin osuvan asian. Satun vain olemaan siinä. Ei ole ketään "minää". Näen jotenkin oudon puhtaasti ja selkeästi. Muuta en koe. On vain tämä aistimus, että olen vahingossa possessoitunut jonkun nuoren naisen ruumiiseen. Olen tietoinen hänen kaikista muistoistaan, mutta ainoastaan tietoinen: ei minulla ole minkäänlaisia tunteita tai mielipiteitä liittyen tämän henkilön historiaan tai edesottamuksiin. En jaksa ajatella häntä tai mitään muutakaan. Ainoa, mikä on, on jonkinlainen abstrakti ja selittämätön tunne "kaikesta" ja "kaiken" satunnaisuudesta."
