Tuesday, June 17, 2014
Viiltelystä
Ikään kuin olisin halunnut rangaista itseäni.
Ikään kuin olisin yrittänyt viestiä tarvitsevani apua ja hoivaa.
Ikään kuin olisin yrittänyt havahduttaa itseni takaisin takaisin hereille.
Ikään kuin olisin tahtonut kerta toisensa jälkeen nähdä, kuinka keho pystyy parantamaan itse itsensä.
Mistä ikinä siinä olikaan kyse (olen alkanut pitämään kolmatta kohtaa todennäköisimpänä), onneksi ei enää tarvi ravata päivystyksessä ommeltavana. Vielä vähän aikaa sitten ajattelin arpien jollain lailla kuuluvan kehooni, olevan muisto, rakentavan tarinaa siitä kuka olen ja auttavan löytämään samanhenkisiä ihmisiä, mutta vitut. Muisto mistä? Mikä tarina? Haluanko muka ympärilleni porukan viiltelyhenkisiä ihmisiä kun itsellänikin on ihan tarpeeksi ongelmia? Vaikka kuinka olen yrittänyt olla sinut isojen arpieni kanssa, häpeän ja stressaan aina kun jonkun katse pysähtyy hieman liian pitkäksi aikaa muhkuraiseen, valkeaan nahkaani. Ihmiset ovat kohteliaasti hiljaa samalla kun ääni huutaa päässäni: "EIEIEIEI, älä katso sinne, ei käsi kerro mitään, oon oikeesti tosi pirtee ja tasapainoinen ja ammattitaitoinen ja kyllä mut kannattaa haluta kaikkiin siisteihin projekteihin mukaan!!!"
Ja toisaalta toinen ääni tuhahtaa: En minä kaipaa sellaisten ihmisten hyväksyntää, jotka vetävät ennakkoluuloiset johtopäätöksensä toisista joidenkin vanhojen arpien perusteella. Menkööt keskenään viettämään ahdasmielistä elämäänsä uimarannalle.
Miten te muut elätte vanhojen arpienne kanssa? Oletteko onnistuneet hyväksymään ne? Onko joku harkinnut tai mahdollisesti jopa korjauttanut arpiaan plastiikkakirurgilla?
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
Huomasin ajattelevani aika samalla tavalla arvista kuin säkin, eli ristiriitaisesti. Toisaalta mä en halua hävetä arpia, ne on jälkiä eletystä elämästä ja siitä ett mä oon selvinny (ainaki tähän asti), mutt toisaalta muiden reaktiot joskus vaivaa. Etenki sillon ku selkeästi näkee kuin vaikeaksi/noloksi toinen menee, ihan ku se luulis ett sen kuuluis sanoo mulle jotain rohkasevaa tai jotain. Tai ihan ku ihmiset ajattelee mun menevän rikki :/ en oo miettiny koskaan ett pyrkisin korjailemaan ihoa leikkauksilla tai muilla keinoilla, sillä ei ne mua sinänsä haittaa...ja pahimmat arvet on sisällä. Haluaisin saaha korjattua ensin ne.
ReplyDeleteTotta, pää on tärkeämpi saada kuntoon ensin. Kuka tietää, ehkä sitä silloin ei myöskään enää välitä arvista? Mä en piitannut niistä yhtään silloin kun olin sairaampi (keho ja mieli olivat synkassa keskenään), mutta tässä välitilassa -- kun en ole enää niin kipeä, enkä toisaalta eheäkään -- arvet vaivaavat. En ole itsetuhoinen enkä ymmärrä, miksi olen joskus ollut, joten tuntuu vaivaannuttavalta näyttää asia ulospäin. Varsinkin kun näky on automaattisesti niin dramaattinen. Tahtoi tai ei, niin eihän sitä itsekään voi olla vilkaisematta kahdesti jos huomaa jollakulla pahat arvet käsivarsissaan.
DeleteVähintään pitäisi keksiä joku hyvä vastaus mahdollisille kyselijöille! Olen niin tottunut siihen, etteivät ihmiset sano mitään, että jos tällainen tilanne tulee, jäädyn täysin. Pari kertaa on käynyt niin, että joku on töksäyttänyt ilmoille kysymyksen julkisesti niin, että tilanteessa en vaivaannu ainoastaan minä, vaan joukko muitakin ihmisiä. Kerran tällainen tapaus sattui kun seisoin luokan edessä puhumassa ja kurssin opettaja heitti yleisöstä kysymyksen arpieni alkuperään liittyen. Siinä kyllä jähmetyin pahemman kerran.