Ikään kuin olisin halunnut rangaista itseäni.
Ikään kuin olisin yrittänyt viestiä tarvitsevani apua ja hoivaa.
Ikään kuin olisin yrittänyt havahduttaa itseni takaisin takaisin hereille.
Ikään kuin olisin tahtonut kerta toisensa jälkeen nähdä, kuinka keho pystyy parantamaan itse itsensä.
Mistä ikinä siinä olikaan kyse (olen alkanut pitämään kolmatta kohtaa todennäköisimpänä), onneksi ei enää tarvi ravata päivystyksessä ommeltavana. Vielä vähän aikaa sitten ajattelin arpien jollain lailla kuuluvan kehooni, olevan muisto, rakentavan tarinaa siitä kuka olen ja auttavan löytämään samanhenkisiä ihmisiä, mutta vitut. Muisto
mistä? Mikä tarina? Haluanko muka ympärilleni porukan viiltelyhenkisiä ihmisiä kun itsellänikin on ihan tarpeeksi ongelmia? Vaikka kuinka olen yrittänyt olla sinut isojen arpieni kanssa, häpeän ja stressaan aina kun jonkun katse pysähtyy hieman liian pitkäksi aikaa muhkuraiseen, valkeaan nahkaani. Ihmiset ovat kohteliaasti hiljaa samalla kun ääni huutaa päässäni: "
EIEIEIEI, älä katso sinne, ei käsi kerro mitään, oon oikeesti tosi pirtee ja tasapainoinen ja ammattitaitoinen ja kyllä mut kannattaa haluta kaikkiin siisteihin projekteihin mukaan!!!"
Ja toisaalta toinen ääni tuhahtaa: En minä kaipaa sellaisten ihmisten hyväksyntää, jotka vetävät ennakkoluuloiset johtopäätöksensä toisista joidenkin vanhojen arpien perusteella. Menkööt keskenään viettämään ahdasmielistä elämäänsä uimarannalle.
Miten te muut elätte vanhojen arpienne kanssa? Oletteko onnistuneet hyväksymään ne? Onko joku harkinnut tai mahdollisesti jopa korjauttanut arpiaan plastiikkakirurgilla?
